Voihan nokkonen!

Viime viikolla iloitsin tästä pienestä, kauniista lankakerästä, jonka olen ihan omin käsin aikaansaanut luonnonvaraisesta nokkosesta. Kerännyt, kuivannut, kuorinut, muokannut, karstannut ja kehrännyt. Ja nauttinut joka minuutista (joita tässä prosessissa on aika monta kulunutkin!).

Tänään olen saanut aikaan vain kipeät, tikkuiset sormenpäät ja takkuista kuitua.

Mutta homma jatkuu.

Miksi?

Koska nautin työn kaikista vaiheista. Pääasiassa tietokoneella vietettyjen vuosien jälkeen on ollut yhtä juhlaa rämpiä kumpparit mudassa etsimässä parhaita nokkosenvarsia. On ollut palkitsevaa huomata, miten vuosien ompelutyössä kehittynyt sorminäppäryys auttaa kuidunirrotuksessa. On antoisaa työskennellä käsin, antaa ajatusten virrata ja tekemisen edetä.

On haastavaa ja kutkuttavaa opetella uutta, kehrääminen ei nimittäin ole helppoa!

Kiinnostukseni nokkoseen liittyy vahvasti myös tekstiili- ja vaatetusalan globaaliin ongelmallisuuteen, johon haluan työskentelylläni ottaa kantaa. Haluan haastaa näkemään, miten olemme alkaneet pitää itsestäänselvyyksinä näitä arkisia asioita kuten vaatteitamme, joiden valmiiksi saattamiseen on aina joku jossain nähnyt valtavasti vaivaa. (Ja todennäköisesti ilman asiaankuuluvaa toimeentuloa.)

Vuosi sitten olen kirjoittanut näin, ja tavoite on sama edelleen:

Omaan kuitukiinnostukseen ja käsityöosaamiseen liittyvä nokkosprojekti linkittyy laajempiin kokonaisuuksiin, tietoon ja verkostoihin. Siitä syntyvä yhteistyö taas lisää tietoisuutta ja synnyttää uusia prosesseja, jotka parhaimmillaan edesauttavat koko alan kehitystä ja samalla omaa ammattilaisuuttani.

Kiitos Pohjois-Savon taidetoimikunnalle tämän mahdollistamisesta!